Tekijä: ainoalppinen

Vaateahdistusta

ainoalppinenKommentoi

Henkka ja Maukka toi Suomeen edulliset vaatteet. Ei tarvinnut enää lähteä Ruotsiin muodin perässä.

Kertakäyttömuodin lisäksi perheeni karttui. Ennen olin ommellut paljon. Tyttärelle tein vielä mekon. Tuli poika, eikä vaatteita enää ommeltu. – Itse ommellessa olin suosinut puuvillaa ja pellavaa eli luonnon materiaaleja.

Bermudan-kolmio koti-työpaikka-ruokakauppa oli vuosien ajan todellisuutta. Oli hienoa ostaa jonkun muun ompelemat vaatteet. Uskomatonta, että ne siellä hikipajoissa tekivät paitapuseron kauluksen neljästä palasta – ja hinta oli murto-osa täällä tuotetusta.

Paljon myöhemmin aloin miettiä, mitä edulliset vaatteeni tekevät luonnolle.

Keinokuituvaatteet vapauttavat pestessä mikromuovia. Muovihiukkaset päätyvät jätevesinä vesistöihin. Eivätkä ne hajoa koskaan kokonaan. Valmistus kuluttaa raakaöljyä ja energiaa, kasvattaa hiilijalanjälkeä ja vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Tekstiilien valmistuksessa käytettävät myrkylliset kemikaalit saastuttavat ympäristöön joutuessaan. Sieltähän ne halpavaatteeni tulevat, maista, joissa jätehuolto ei ole hyvässä kunnossa.

Tekstiilien mikromuovit kertyvät myös planktoniin, kaloihin ja simpukoihin kuten myös ihmisen elimistöön. Sinun, minun ja meidän lasten.

Meni vähän saarnaamiseksi.

Mikä oikeus minulla on myötävaikuttaa mikromuovien leviämiseen? Mielestäni ei ole. Kaivelin siis ompelukoneen esiin ja ompelin pari mekkoa. Kumpikin kangas oli sekoitekangas. Ihan helpolla ei polyesteristä päästä.

Olen myös alkanut kierrellä kirppiksiä ja ostaa käytettyjä, siistejä vaatteita.

Viime kesän Itäkylän kirppisralli sai minut tekemään hankinnan, joka johtui mikromuovijuttujen sisäistämisestä. Ostin käytetyn turkin. Siis pienen suloisen eläimen nahoista tehdyn turkin.

Minkä vuoksi oikea turkki, kun keinoturkiksen saa tosi halvalla?

Keinoturkikset ne vasta vapauttavat mikromuovia pesussa ja käytössä. Valmistus on erittäin saastuttavaa ja kierrätettävyys huono. Kun ostan käytetyn aidon turkin, sitä on ehkä käytetty jo 20 vuotta. Ja jäljellä on edelleen vuosikausien käyttöikä. Teepä sama keinoturkiksella! Lämminkin aito turkis on, ihan mahdottoman lämmin.

Mitä auttaa yhden ihmisen päätös? – Kun olin alkanut pohtia näitä asioita, sain WhatsApp-viestin tyttäreltäni. Kuvassa hän pyörähteli käytettynä ostamassaan turkissa.

Sillä tavoin siirrytään luontoa säästäviin ratkaisuihin. Ihminen kerrallaan.

(Juttu julkaistu Järviseudun Sanomat -lehden kolumnipalstalla 04/2025.)

Klaanin vieraana -kirja koukutti

ainoalppinenKommentoi

Tutustuin kirjailija Kaisa Viitalan teoksiin ”neuleromaanien” eli Kerällä-sarjan kautta. Ihastuin reippaisiin tämän päivän naisten elämästä kertoviin kirjoihin ja kävin kuuntelemassa Viitalaa kirjastossa.

Sitten luin jostain, että vuonna 2024 ilmestynyttä Nummien kutsu -sarjan aloittanutta Klaanin vieraana -kirjaa oli myyty huimat 10 000 kappaletta.

Pakko tutkia, mistä tällainen suosio.

BookBeatista kirja löytyi ja siitä sitten ulos kävelemään ja kuuntelemaan. Olin kyllä vähän skeptinen. Mahtaisiko minuun purra 1700-luvun Skotlannista kertova naistenromaani?

Klaanin vieraana -romaani ilmestyi vuonna 2024. 2. painos. Julkaisija Karisto.

Kuuntelin kymmenen minuuttia ja kirja tempaisi minut ihan saman tien mukaansa. En olisi malttanut lopettaa kuuntelemista.

Päähenkilö Agnes on yläluokkainen 1700-luvun nuori nainen, jonka elämää varjostaa vammaisuus. Hän joutuu asumaan setänsä talouteen ja kohtaa aikakautensa tavan suhtautua raajarikkoihin jollaiseksi häntä perheessä nimitetään.

Sattumusten kautta Agnes tutustuu ylämaalaisen klaanin päällikköön ja hänen sisareensa, ja siitä alkaa seikkailu, jota seuratessani kävelin toisenkin kilometrin, siivosin kotona ja tein ruokaa. Enkä olisi malttanut lopettaa – siis kuuntelemista.

Mikä siinä niin koukutti?

Kaisa Viitala (Kaisa Ikola) on viestintäsuunnittelija, historiantutkija ja kirjailija.

Tarina kulkee sujuvasti ja henkilökuvat ovat uskottavia. Viitala on opiskellut pääaineenaan historiaa, joten ajan kuvaus sekä tapojen ja miljöiden yksityiskohdat ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on kuvattu hyvin ihmisten välisiä suhteita. Nehän ovat ajasta ja paikasta riippumattomia.

Kirja hyödyntää monenlaista puheenpartta. Päähenkilö Agnes komentaa reippaasti omaa piikaansa. Ja piika käyttää mukavan kuuloista puhekieltä eri murteita sekoittaen. Kuulostaa hauskalta ja ymmärrän, että rahvaaseen kuuluvan piti puhua toisin kuin hyvän perheen tyttären.

Kun sain tämän kirjan kuunneltua, aloin oitis laskea, miten pitkään kestää Nummien kutsu -sarjan toisen osan ilmestymiseen. Sitä tässä odottelen.

Kirjailija rakennutti purjeveneen

ainoalppinenKommentoi

ANTTI Tuurin uusin kirja Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri vie lukijan seuraamaan vuosikymmenten kuluessa tehtyjä purjehdusreissuja. Lokikirjaa on täytetty huolella, mikä näkyy monina yksityiskohtina.

Tuuri käy purjeveneen rakennusprojektin läpi insinöörin huolellisuudella. Tähänkin syntyy draaman kaari. Suorastaan jännityksellä seurasin rakentamisen vaiheita ja työn edistymistä suulliseksi jääneestä sopimuksen solmimisesta vesille laskuun asti.

Tuurin tapa kirjoittaa on taloudellinen. Kieli on säästeliästä, helposti luettavaa. Siitä puuttuu turha meuhkaaminen, selittely ja hauskuttaminen. Silti lukijan suu menee monesti hymyyn. Tarina veneen Haukka-nimestä aiheuttaa tällaisen hyvän mielen hyrähdyksen.

KIRJA seuraa Tuurin työskentelyrytmiä ja ahkeruutta. Vuodesta toiseen syntyy kirjoja. Oli mielenkiintoista tutustua esimerkiksi Rukajärven tiellä -kirjan kirjoitusprosessiin.   

Talvisota-elokuvan kohtelu Berliinissä pysäytti. Elokuva sai nihkeän vastaanoton Berliinin filmijuhlilla kohta muurin murtumisen jälkeen. Saatettaisiin näinä päivinä Berliinissäkin elokuvaa katsoa toisin silmin.

TUURIN katse on tarkka. Hän kertoo neljänkymmenen vuoden takaa veneen vesillelaskupäivästä. Traktorimiehen pieni poika oli työssä innolla mukana ja koko ajan venettä siirtävien aikuisten tiellä. Pojan isä suhtautui hyväksyvästi pieneen työmieheen. ”En tiennyt, että sellainen rakkaus ja hellyys kuului Satakunnassa isänä olemiseen: Etelä-Pohjanmaalla pienen pojan omapäinen häärääminen ja töiden haittaaminen olisi kyllä saanut aikaan rähähdyksiä.”

Veneellä matkaa oman perheen lisäksi iso joukko maamme ja muidenkin maiden kulttuurihenkilöitä. Kun 80 vuotta täyttänyt kirjailija muistelee elämää 1980-luvulta nykypäiviin päin, on osa sivuilla tavattavista ystävistä jo edesmenneitä. Lukemiseen tulee vähän raskaampi sävy, ja samalla tuntuma siitä, että kirjailija katselee samalla omaa elämäänsä purjehtimisen ohella.

Antti Tuuri. Kuva Jouni Harala 2012.

LUIN kirjan intensiivisen ihastuneesti, ja ihan liian pian päädyin viimeiselle sivulle. Purjehduksen harrastaja makustelisi myös veneen suorituskykyä ja yksityiskohtia sekä purjehdusten kulkua, satamia ja rannikon kuvauksia.

Epilogiin kirjailija on säästänyt huikean tarinan purjehduksesta, joka vie Haukan Helsingistä Perniöön talviteloille lokakuussa Aleksin Kiven päivän tienoilla. Tuuri purjehtii sankassa sumussa yksin ja ilman tutkaa. Mahtava päätös hienolle kirjalle!

(Teksti julkaistu Järviseudun Sanomissa 14.12.2024)

Antti Tuurin Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri ja muita kertomuksia meriltä. Otava. 233 s.

Äiti näki minut

ainoalppinenKommentoi

Äiti kävi heinätöissä naapurissa. Sillä maksettiin maitoa, jota haettiin naapurista.

Päivä heinäpellolla oli pitkä kotona odottavalle lapselle. Kun äiti tuli kotiin, hänen piti aloittaa ruuanlaitto saman tien, koska oli illansuu ja kaikki nälkäisiä.

Ensin kuitenkin äiti otti minut syliin. Painoin nenäni äidin puuvillamekkoa vasten. Mekko haisi kuumalta heinäpellolta, auringolta, työnteolta. Äidin sylissä lepäsi.

Sitten äiti aloitti ruuanlaiton.

Äidin viisaat silmät seurasivat minua vielä silloinkin, kun hän oli dementian takia lakannut puhumasta. Istuimme puhumattomina hoitokodin ruokailutilassa. Minulla oli nyt pienet lapset. Suljin hetkeksi silmäni. – Hetken päästä havahduin. Olin torkahtanut.

Äidin katse oli minuun kiinnitettynä. Kun havahduin, näin hänen silmissään rakkaudellisen lämpimän katseen, joka lävisti dementian hiljaisuuden. Äiti näki minut ja tilanteeni.

Dementiankin läpi äitini oli äiti minulle.

Tänään äitienpäivänä omat lapseni ovat 32- ja 28-vuotiaita. Äidin poismenosta tulee syksyllä 18 vuotta. Äidin lämmin, ymmärtävä katse kulkee yhä mukanani.

Mietin, olenko jättänyt yhtä rakastavia kuvia lasteni mieleen.

Naisten sota

ainoalppinenKommentoi

Kun otin käteeni Paula Nivukosken kirjan Kerran valo katoaa, tajusin sen arvon itselleni. Paitsi että se kertoi kotirintaman naisten elämästä, se kertoi myös minun äitini tarinan.

Lukupäiväkirjaan kirjoitin: ”Tämän kirjan aloittaminen pelottaa. Se on äitini ja äitini sukupolven naisten tarina. Syy siihen, miksi äidin elämästä tuli se mikä tuli. Silti haluan aloittaa. Lopultakin sodasta kirjoitetaan naisten näkökulmasta. Se on hyvä, vaikka tarinat päättyvätkin onnettomasti.”

Paula Nivukoski ja uusi romaani Kerran valo katoaa.

Nivukosken romaani kertoo Kertun ja Johanneksen tarinan. Se käynnistyy kirjeenvaihtona ja johtaa avioitumiseen. Nivukoski kirjoittaa herkän ymmärtävästi nuorten elämästä sota-aikana. Näitä tarinoita olin kuullut äidiltäkin. Oli pimennettyjä ikkunoita, ja nuoret olivat sota-aikanakin nuoria, ja teki mieli tanssia, vaikka se olikin kiellettyä.

Itsenäisyyspäivän aikoihin kirjoitin lukupäiväkirjaan: ”Tänään kuuntelin veteraaneja linnan juhlissa. Raavas mies sanoi, että sodassa oli niin kamalaa, että sitä ei ikinä unohda. Eikä sitä halua muistella, mutta ei voi unohtaakaan.”

Kirja kuvaa, miten rintamalta tulee suru-uutinen toisensa jälkeen. Suru on niin suuri, että elämää ei tahdo jaksaa jatkaa.

Äitini nuoruuskuva

Äitini syntyi vuonna 1921 ja alkoi nuorena tyttönä kulkea vuotta vanhemman naapurin pojan kanssa. Talojen välissä oli vain kylätie, joka ei estänyt kahta nuorta rakastumasta. He saivat kärttämiseen jälkeen vanhemmilta luvan mennä naimisiin. Kyseessä oli sota-ajan avioliitto kuten Nivukosken kirjassa Kertun ja Johanneksen liitto.

Kun suru-uutinen rintamalta tuli, äitini oli viikkoa vaille 21-vuotias ja hänen kaatunut miehensä 22-vuotias. Kirjan luettuani kaivoin esiin kuvan kotikyläni taulusta, jossa on lueteltu sankarivainajat, ja laskin äidin ja aviomiehen iät. Nyt ymmärrän, miten lohdutonta on ollut menettää elämänsä suuri rakkaus, kun itsekin on vasta aikuistumassa.

Nivukoski kuvaa ymmärtävästi nuorten ihmisten menetyksen tuskaa ja loputonta väsymystä ja näköalattomuutta. Naisten välinen ystävyys ja tuki toisilleen on kuvattu ymmärtävästi. Nivukoski maalaa myös humaanin kuvan siitä, miten maaseudulla autettiin vähäosaista. Kirjassa on Lahja, joka tulee auttamaan siivouksessa, pääsee päivän päätteeksi saunomaan ja saa vielä leipää kotiin vietäväksi.

Nivukoski sanoitaa elämän kotirintamalla hyvin. Kieli on lyhyttä, mutta kaikki tulee sanottua. Vähän tulee mieleen Antti Tuurin tapa kirjoittaa.

Entä sitten tuo kollektiivinen hiljaisuus. Asioista ei puhuttu kun niistä ei tarvinnut puhua. Toista ymmärrettiin muutenkin. Tämä kohta tuli mieleeni, kun äiti ja tytär kävivät yhdessä hautausmaalla. Maalla pohjalaisessa kulttuurissa kasvanut tunnistaa näitä asioita. Myös sota-ajan kuvaus on helppo hyväksyä nyökytellen, koska olen kuullut samanlaisia tarinoita äidiltäni.

Elämä oli raskasta, mutta ystävyys kantoi.

Nivukoski kirjoittaa kauniisti. Vaikeista asioista puhutaan, mutta ei vaivaannuttavasti vaan ihmisiä ja tapahtumia arvostaen. Tämä kirja on tärkeä niille seuraaville sukupolville, jotka ovat lähellä sodankävijäsukupolvea ja kärsivät taakkasiirtymästä. Näistä asioista pitää kirjoittaa, jotta niistä olisi helpompi puhua. Myös pohjalaisten.

Pariisi ja kirjat – mikä ihana yhdistelmä

ainoalppinenKommentoi

Piti saada lenkille kuunneltavaa. Olen kuunnellut pienet suklaapuodit ja kirjakaupat siellä ja täällä. Kun näin Book Beatin suosituksen Kirjasto Pariisin sydämessä -kirjasta, oletin sen olevan kevyttä hömppää, joka sopii lenkillä kuunneltavaksi.

Kirjan tekijä on Janet Skeslien Charles, amerikkalainen Montanassa syntynyt kirjailija, joka asuu osittain Pariisissa ja osittain Montanassa.

Olihan kirjassa lukemista ja kirjoja ja kirjasto ja romantiikkaa. Mutta oli paljon muutakin. Oli toinen maailmansota ja Pariisin miehitys. Sen lisäksi kirja liikkui kahdella aikatasolla ja kahdessa maassa, 1940-luvulla Pariisissa ja 1980-luvulla Montanassa.  

Pidin siitä, että kirjan tarinaa varten oli tutkittu huolellisesti Pariisin amerikkalaisen kirjaston historiaa. Lopun yhteenvedosta ilmeni, että tapahtumat olivat mahdollisia.

Niiden ohelle oli kudottu viehättävä kahden nuoren naisen tarina, josta ei riipaisevia käänteitä puuttunut. Kirjojen nimiä heiteltiin niin että piti olla tarkkana, mistä kirjasta milloinkin puhutaan. Viehättävä tapa harrastaa name droppingia. Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa. Vaikka maailmantilanne on huolestuttava ja tekisi mieli vain unohtaa Euroopassa riehuva sota, on silti tärkeätä muistaa, mitä Euroopassa tapahtui 1940-luvulla. Että emme unohtaisi.

Elämänmenon taakkasiirtymä

ainoalppinenKommentoi

Kuuntelin Pirkko Saision Elämänmenoa-kirjan Elsa Saision lukemana. Tekee mieli korjata – ei lukemana vaan esittämänä, niin hyvä Elsa Saision panos on.

Ensin en millään olisi jaksanut kuunnella. Kirja on ankea ja siinä kiroillaan antaumuksellisesti. Tapanani ei juuri ole jättää kirjoja kesken, joten jatkoin sinnikkäästi.

Pirkko Saisio on loistava kirjoittaja. Eila-äidin murre soljuu värikkäänä ja uskottavana. Lapset puhuvat kasvaessaan slangia. Helsingin kulmat tulevat tutuiksi.

Kuuntelin Bookbeatin version Elämänmenoa-kirjasta.

Matkan varrella käydään maalla kylässä. Maalla kasvaneena tunnistan lomanvieton vaiheet ja puheenaiheet. Muistan, miten naiset eivät aikuisinakaan tupakoineet vanhempien nähden. Muistan, miten nuorten tyttöjen kehittyvästä vartalosta puhuttiin ääneen sumeilematta tyttöjen kuullen. Tältä osin tosin maailma ei ole vieläkään muuttunut.

Kirjan mittaan tajusin, että olen juuri tätä sukupolvea, jonka vanhemmat olivat sodan kokeneita. Seköhän ahdisti? Kuuntelin, miten Eila paasasi, huusi, kasvatti kursailematta vitsalla, ei puhunut kauniisti lapsilleen, ei kannustanut. Loppumetreillä, kun Lempi oli sairaalassa huonona, todettiin lakonisesti: Eilan hermot on kireällä.

Tämä oli tavallista, kun olin lapsi. Äidit olivat loppuun asti väsyneitä. Tuska ja ahdistus purkautuivat huutona ja sättimisenä. Taakkasiirtymä ja ylisukupolvinen trauma toteutuivat täysimääräisinä. Kuulemma neljänteen vai oliko se viidenteen sukupolveen saakka kannetaan näitä traumoja. Saisio kuvaa lohduttoman hyvin.

Kirjassa oli paljon ansiokasta. Ajan ja sen ilmiöiden kuvaus. Elävä kaupunki. Eilan työpaikat ja työskentely. Eilan halu parempaan elämään, joka ei ikinä toteutunut. Ja Alpo-hissukka, joka yritti toppuutella Eilan kärjekkyyttä ja lapsiin kohdistuneita hyökkäyksiä.

Mainio kirjoittaja tuo Pirkko Saisio. Ja mainio lukija tuo Elsa Saisio. Erityiskiitos oppaan roolista Leningradin reissulla. Loistava suoritus!

Kohtaaminen Alepan edessä

ainoalppinenKommentoi

Astuin uudenvuodenpäivänä ulos Alepasta kynttilän ostettuani. Ulko-oven vieressä seisoi rouva tupakalla. ”Eikö teille tule kylmä?” kysyin oven sulkiessani.

Rouva kääntyi katsomaan minua, ja huomasin reippaan mustelman vasemman silmän vieressä.

– Mies on hakannut minua kolme päivää, hän sanoi.

Hämmennyin. Mitä pitää sanoa tällaisessa tapauksessa? Rouva painoi kädellään vasenta kylkeään ja imi tupakkaa.

– Voisitko mennä turvataloon, kysyin tietämättä, miten se käytännössä sujuu.

Juttelimme hetken ajan. Hän sanoi soittaneensa ja hänet tultaisiin hakemaan. Katsoin naisen silmiin. Ne olivat kirkkaat. Kauniit selkeät piirteet. Isä ja äiti ovat kuolleet, hän sanoi. Kenen puoleen voisi kääntyä.

Lähdin kotiin ja naisen kohtalo jäi vaivaamaan. Väkivaltaa on fyysistä ja psyykkistä. Hakkaaminen on konkreettisempaa, koska mustelmat säilyvät silmäkulmassa ja kyljessä. Henkistä pahoinpitelyä on vaikeampi todentaa. Suhteessa sitä ei aina edes pysty osoittamaan ulkopuoliselle.

Huonosta suhteesta on vaikea päästä pois. Ulkopuolinen ei näe sisälle suhteen kipukohtiin. Hallitseva osapuoli puhuu helposti mustan valkoiseksi. Valittava osapuoli saattaa saada valehtelijan tai turhasta valittavan leiman.

Kotona googlasin turvatalon. Sitten päädyin Nollalinjan sivulle. Sieltä ne löytyivät, turvakodit.

Minua vaivasi, kun palasin kotiin ja istuimme ruokapöytään. En ollut osannut sanoa, että voisin saman tien soittaa Nollalinjan puhelimeen, jotta pääsisit lähimpään turvakotiin. Olisi pitänyt googlata siinä Alepan pihassa, kun sattuu olemaan puhelin, joka otetaan käteen tsiljoona kertaa päivässä.

Nollalinjan numero on 080 005 005. Nettisivulta löytyvät suorat numerot eri alueiden turvakoteihin. Nyt tiedän. Mutta en tiedä, minne rouva meni.

Itsenäisyyden hinnasta

ainoalppinenKommentoi

Mietin itsenäisyyspäivää ja itsenäisyyden merkitystä. Ja sitä ylisukupolvista vaikutusta, joka sodalla on perheeseeni ollut. Etsiskelin isäni sotilaspassia, mutta löysinkin äidin kirjoittaman tekstin. Näin äitini kirjoitti:

”Elettiin vuotta 1940. Silloin oli talvisota. Alan purkaa tätä kohtalon kerää juuri tästä. Olin syyskuulla täyttänyt 19 ikävuottani. Helmikuulla kutsuttiin 1919 syntyneitä poikia sotaväkeen ja maaliskuulla oli kutsunta 1920 syntyneille. Näissä 1919 syntyneissä saattelin matkaan pikkuserkkuni. Hänellä oli hyvin sairas isoäiti, joka kuolikin sinä sotatalvena. Sotatalvi oli hyvin pakkanen. Pakkanen ei hellittänyt yhtään ennen sillon maaliskuulla. Sillon oli suoja vasta ensi kerran, kun tuli jo rauha. Sotatalvena meillä naisilla oli niin paljon tekemistä, että se sodasta huolimata kului nopeaan. Miehet oli kyllä rintamalla ja radiota kuunneltiin hyvin ahkeraan. Niemellemme ei kaatunut ketään talvisodassa. Haavoittui kyllä, mutta ei vakavammin.

Maaliskuun 20. päivänä piti olla perillä tämän 1920 syntyneen naapurin pojan, joka minulle merkitsi hyvin paljon. Kuljimme paljon yhdessä ja viihdyimme kanssa. Olimme läheisiä toisillemme. Höytiäisten kasarmi oli ensimmäinen koulutuspaikka, jossa alettiin sotapoikaa hänestä tehdä. Aselajina pioneeri, koska kuulumme pioneerialueeseen.

Rauha oli, vaan se jäi lyhyeksi. Alkoi jatkosota, ja se alkoikin toden teolla. Silloin sai lyhyempikin koulutus riittää. Kaikki mukaan vaan. Vaihdoimme kirjeitä sen naapurin pojan kanssa. Harvoinhan sieltä silloin lomalle pääsi, mutta pääsi aina joskus kuitenkin. Hän tarjosi minulle sormusta, jonka otin vastaan. Tämä kihlaus tapahtui helmikuulla 1942.

Maaliskuulla 1942 näin unta. Pikkuserkkuni isoäiti tuli minua vastaan. Hätäännyin, kun heti muistin, että hän on kuollut. Käännyin siinä tiellä vaikka mihin päin, aina oli tämä isoäiti edessäni. Näin, että tapaaminen oli väistämätön. Polvistuin maahan siihen paikkaan, ristin käteni ja kysyin:

  • Mikä on niin tärkeä asia, joka jäi Teiltä sanomata, että piti tulla sieltä sitä sanomaan?
  • Usko Jeesuksen nimessä ja veressä syntisi anteeksi – hän sanoi ja jatkoi vielä – siinä uskossa sinä pelastut.
  • Olen 20-vuotias ja syntinen ja taivaaseen aivan mahdoton ja kelvoton, vastasin.

Mielessäni muistin, kuinka olimme käyneet tanssimassa. Kieltäännyin uskomasta, johon hän vastasi: Huoneessasi on arkku, jonka ääreltä saat voimaa lähtemään taivastielle, ja Jeesukseltahan siihen voima tulee. Kysyin, kuka on siellä arkussa ja itse vastasin, että jos isä tai se naapurinpoika kuolee, ne pannaan valkeaan arkkuun. Tähän kysymykseen ei isoäiti vastannut, vaan nosti kätensä ja viittasi minua:

  • Tyttö, sinä kuljet niin vaikean tien täällä maailmassa, että yksin Jumala sinua sillä tiellä voi auttaa.

Nousin ja lähdin kotiin, samoin hän kotiinsa päin. Menin huoneeseeni ja löysin sen arkun. Laskin sen päälle maata ja itkin aivan ääneen. Huutooni heräsin.

Se uni oli niin selvä kuin olisin sen silmissäni nähny ja kaiken muistin, ihan taivaan väritki. Toisinaan taivas oli kirkas aurinkoinen ja toisinaan oli mustia pilviä ja satoi. Tämä mahtui siihen taivasnäkymään, mitä katselin.

Meidät vihittiin avioliittoon 16. päivänä toukokuuta1942 kotipitäjämme kirkossa. Kun tämä uni ei heti toteutunut, rukoilin hyvin hartaasti, että hän varjelisi mieheni siellä, kun isäni oli jo menettänyt jalkansa ja pikkuserkkuni molemmat jalat.

Tultiin syyskuuhun, ja mieheni kuoli 16. päivänä syyskuuta edellisyön pommituksessa saamiinsa haavoihin. Arkku tuotiin huoneeseeni ja se oli valkoinen, mutta se musta väri kuvasi niitä vaikeuksia, jotka tämä haava minuun löi. Vielä taivaskin oli sinä päivänä juuri sen näköinen kuin se oli siinä unessa, kun meidän yhteinen opettaja tuli tätä tietoa minulle sanomaan.

Usein kysyn itseltäni, onko isänmaa kallista, ja itse vastaan: korvaamattoman kallis on ollut sen lunastushinta. Tämä oli minun 21-vuotissyntymäpäivälahjani.

Tämä kirjoitus jäisi vajaaksi, jos en vielä lisäisi tähän, että juuri näin uskon kaikista vaikeuksista huolimatta.”

Äitini avioitui sodan jälkeen isäni kanssa. Isänikin soti oman sotansa ja haavoittui kolme kertaa. He saivat viisi lasta. Isä kuoli vuonna 1997 ja äiti vuonna 2005.

Uinuville pakaroille kyytiä

ainoalppinenKommentoi

Menin fysioterapeutille niska-selkävaivojen takia. Hieroja ei enää saanut mitään vasemman lavan vieressä selkärangan puolella olevalle möykylle, joka säteili kaulaan polttavaa kipua.

Fyssari Juha Latvala* möyhensi ja venytti niskaani niin, että uskoin pään irtoavan. Vaiva oli aikojen kuluessa ehtinyt kroonistua, ja siitä syystä tarvittiin monta käsittelykertaa tiukoin ottein. Noin kahdeksannella kerralla vaiva alkoi helpottaa, ja koin ahaa-elämyksen. Kun olin muuttanut askellustani, sain yläselkään uudenlaisen liikeradan. Käsivarret liikkuivat vapaammin ja ryhti oikeni.

Ihmettelin tätä ääneen fyssari Juhalle, joka sanoi vähän turhautumista äänessään, että eikö tästä ole puhuttu ihan alusta asti.

Ihanko totta, teki mieleni sanoa. Miten en ole ollenkaan tajunnut tätä?

Juha lähti huoneesta ja haki kirjan, ja näytti minulle kuvaa ja kysyi, muistanko nähneeni tämän kuvan aikaisemmin. Häpeillen oli pakko tunnustaa, että tätä kuvaa on katseltu ennenkin.

Kuva kirjasta Skoliose: Bewegungstherapie durch spiralstabilisierten Muskelkorsett, tekijät Richard Smisek et al.

Kyse oli spiraalistabilisaatiosta. Olin aikojen alussa oppinut rullaavan askeleen, jota käytin sekä kävellessä että juostessa.

Nyt katsottiin kirjasta, että oikeassa askelluksessa pikkuvarpaan ulkoreuna osuu ensin maahan. Tällöin aktivoituu lihasketju (spiraali-lihasketju), joka vapauttaa vertikaalisia lihaksia ja parantaa ryhtiä kuten myös vartalon liikeratoja.

Uinuvista pakaroista oli puhuttu. Nyt kun asetan jalan oikein maahan, eri lihakset aktivoituvat ja askeleen lopussa päkiä työntää vauhtia, mikä toivon mukaan aktivoi pakaran.

Harjoittelua varten hankin metodia varten suunnitellut pitkät
vastuskuminauhat, joilla nyt harjoittelen saadakseni
aktivoitua spiraali-ketjut.

Oivalluksen saatuani olen pyrkinyt opettelemaan uudenlaista kävelyasentoa. Tunnen, että kädet liikkuvat vapaammin. Kuvittelen, että spiraali-lihasketju siellä aktivoituu. Asento ainakin tuntuu vapaammalta kuin ennen. Yritän myös oikaista rintarangan ryhtiä tietoisesti.

Spiraalistabilaatio (Spiral Stabilization) on tsekkilääkäri Richard Smisekin kehittämä kehonhallinta- ja terapiamenetelmä.

Spiraalistabilaatiossa kehon lihasketjut jaetaan vertikaali-ketjuihin (suorat) ja spiraali-ketjuihin (kierteiset). Selkäkipuihin liittyy usein vertikaali-ketjujen jännittyneisyys ja yliaktiivisuus. Vertikaali-lihasketjujen jännittyneisyys vaikuttaa negatiivisesti selkärangan rakenteisiin, mm. välilevyihin. Spiraali-lihasketjujen aktivoituminen ojentaa selkärankaa ja luo tilaa selkänikamien väliin, jolloin välilevyihin kohdistuva paine hellittää ja niiden aineenvaihdunta paranee. (Tiedot lainattu www.spiralstabilization.fi sivulta)

*) Kiitos erinomaisesta työstä Juha Latvala, Fysiojärviseudun perustaja ja johtaja. www.fysiojarviseutu.fi Usein luulin pääni irtoavan käsittelyn aikana, mutta se pysyi paikoillaan ja korjasit parin vuoden kuluessa ensin polven juoksukuntoon ja sait minut lopulta ymmärtämään spiraalistabilisaation idean eli että niskan kunto lähtee jalkaterän asennosta. Kiitos!