Astuin uudenvuodenpäivänä ulos Alepasta kynttilän ostettuani. Ulko-oven vieressä seisoi rouva tupakalla. ”Eikö teille tule kylmä?” kysyin oven sulkiessani.
Rouva kääntyi katsomaan minua, ja huomasin reippaan mustelman vasemman silmän vieressä.
– Mies on hakannut minua kolme päivää, hän sanoi.
Hämmennyin. Mitä pitää sanoa tällaisessa tapauksessa? Rouva painoi kädellään vasenta kylkeään ja imi tupakkaa.
– Voisitko mennä turvataloon, kysyin tietämättä, miten se käytännössä sujuu.
Juttelimme hetken ajan. Hän sanoi soittaneensa ja hänet tultaisiin hakemaan. Katsoin naisen silmiin. Ne olivat kirkkaat. Kauniit selkeät piirteet. Isä ja äiti ovat kuolleet, hän sanoi. Kenen puoleen voisi kääntyä.
Lähdin kotiin ja naisen kohtalo jäi vaivaamaan. Väkivaltaa on fyysistä ja psyykkistä. Hakkaaminen on konkreettisempaa, koska mustelmat säilyvät silmäkulmassa ja kyljessä. Henkistä pahoinpitelyä on vaikeampi todentaa. Suhteessa sitä ei aina edes pysty osoittamaan ulkopuoliselle.
Huonosta suhteesta on vaikea päästä pois. Ulkopuolinen ei näe sisälle suhteen kipukohtiin. Hallitseva osapuoli puhuu helposti mustan valkoiseksi. Valittava osapuoli saattaa saada valehtelijan tai turhasta valittavan leiman.
Kotona googlasin turvatalon. Sitten päädyin Nollalinjan sivulle. Sieltä ne löytyivät, turvakodit.
Minua vaivasi, kun palasin kotiin ja istuimme ruokapöytään. En ollut osannut sanoa, että voisin saman tien soittaa Nollalinjan puhelimeen, jotta pääsisit lähimpään turvakotiin. Olisi pitänyt googlata siinä Alepan pihassa, kun sattuu olemaan puhelin, joka otetaan käteen tsiljoona kertaa päivässä.
Nollalinjan numero on 080 005 005. Nettisivulta löytyvät suorat numerot eri alueiden turvakoteihin. Nyt tiedän. Mutta en tiedä, minne rouva meni.
ainoalppinen.com 