Kuuntelin Pirkko Saision Elämänmenoa-kirjan Elsa Saision lukemana. Tekee mieli korjata – ei lukemana vaan esittämänä, niin hyvä Elsa Saision panos on.
Ensin en millään olisi jaksanut kuunnella. Kirja on ankea ja siinä kiroillaan antaumuksellisesti. Tapanani ei juuri ole jättää kirjoja kesken, joten jatkoin sinnikkäästi.
Pirkko Saisio on loistava kirjoittaja. Eila-äidin murre soljuu värikkäänä ja uskottavana. Lapset puhuvat kasvaessaan slangia. Helsingin kulmat tulevat tutuiksi.
Matkan varrella käydään maalla kylässä. Maalla kasvaneena tunnistan lomanvieton vaiheet ja puheenaiheet. Muistan, miten naiset eivät aikuisinakaan tupakoineet vanhempien nähden. Muistan, miten nuorten tyttöjen kehittyvästä vartalosta puhuttiin ääneen sumeilematta tyttöjen kuullen. Tältä osin tosin maailma ei ole vieläkään muuttunut.
Kirjan mittaan tajusin, että olen juuri tätä sukupolvea, jonka vanhemmat olivat sodan kokeneita. Seköhän ahdisti? Kuuntelin, miten Eila paasasi, huusi, kasvatti kursailematta vitsalla, ei puhunut kauniisti lapsilleen, ei kannustanut. Loppumetreillä, kun Lempi oli sairaalassa huonona, todettiin lakonisesti: Eilan hermot on kireällä.
Tämä oli tavallista, kun olin lapsi. Äidit olivat loppuun asti väsyneitä. Tuska ja ahdistus purkautuivat huutona ja sättimisenä. Taakkasiirtymä ja ylisukupolvinen trauma toteutuivat täysimääräisinä. Kuulemma neljänteen vai oliko se viidenteen sukupolveen saakka kannetaan näitä traumoja. Saisio kuvaa lohduttoman hyvin.
Kirjassa oli paljon ansiokasta. Ajan ja sen ilmiöiden kuvaus. Elävä kaupunki. Eilan työpaikat ja työskentely. Eilan halu parempaan elämään, joka ei ikinä toteutunut. Ja Alpo-hissukka, joka yritti toppuutella Eilan kärjekkyyttä ja lapsiin kohdistuneita hyökkäyksiä.
Mainio kirjoittaja tuo Pirkko Saisio. Ja mainio lukija tuo Elsa Saisio. Erityiskiitos oppaan roolista Leningradin reissulla. Loistava suoritus!
ainoalppinen.com 