Itsenäisyyden hinnasta

Mietin itsenäisyyspäivää ja itsenäisyyden merkitystä. Ja sitä ylisukupolvista vaikutusta, joka sodalla on perheeseeni ollut. Etsiskelin isäni sotilaspassia, mutta löysinkin äidin kirjoittaman tekstin. Näin äitini kirjoitti:

”Elettiin vuotta 1940. Silloin oli talvisota. Alan purkaa tätä kohtalon kerää juuri tästä. Olin syyskuulla täyttänyt 19 ikävuottani. Helmikuulla kutsuttiin 1919 syntyneitä poikia sotaväkeen ja maaliskuulla oli kutsunta 1920 syntyneille. Näissä 1919 syntyneissä saattelin matkaan pikkuserkkuni. Hänellä oli hyvin sairas isoäiti, joka kuolikin sinä sotatalvena. Sotatalvi oli hyvin pakkanen. Pakkanen ei hellittänyt yhtään ennen sillon maaliskuulla. Sillon oli suoja vasta ensi kerran, kun tuli jo rauha. Sotatalvena meillä naisilla oli niin paljon tekemistä, että se sodasta huolimata kului nopeaan. Miehet oli kyllä rintamalla ja radiota kuunneltiin hyvin ahkeraan. Niemellemme ei kaatunut ketään talvisodassa. Haavoittui kyllä, mutta ei vakavammin.

Maaliskuun 20. päivänä piti olla perillä tämän 1920 syntyneen naapurin pojan, joka minulle merkitsi hyvin paljon. Kuljimme paljon yhdessä ja viihdyimme kanssa. Olimme läheisiä toisillemme. Höytiäisten kasarmi oli ensimmäinen koulutuspaikka, jossa alettiin sotapoikaa hänestä tehdä. Aselajina pioneeri, koska kuulumme pioneerialueeseen.

Rauha oli, vaan se jäi lyhyeksi. Alkoi jatkosota, ja se alkoikin toden teolla. Silloin sai lyhyempikin koulutus riittää. Kaikki mukaan vaan. Vaihdoimme kirjeitä sen naapurin pojan kanssa. Harvoinhan sieltä silloin lomalle pääsi, mutta pääsi aina joskus kuitenkin. Hän tarjosi minulle sormusta, jonka otin vastaan. Tämä kihlaus tapahtui helmikuulla 1942.

Maaliskuulla 1942 näin unta. Pikkuserkkuni isoäiti tuli minua vastaan. Hätäännyin, kun heti muistin, että hän on kuollut. Käännyin siinä tiellä vaikka mihin päin, aina oli tämä isoäiti edessäni. Näin, että tapaaminen oli väistämätön. Polvistuin maahan siihen paikkaan, ristin käteni ja kysyin:

• Mikä on niin tärkeä asia, joka jäi Teiltä sanomata, että piti tulla sieltä sitä sanomaan?
• Usko Jeesuksen nimessä ja veressä syntisi anteeksi – hän sanoi ja jatkoi vielä – siinä uskossa sinä pelastut.
• Olen 20-vuotias ja syntinen ja taivaaseen aivan mahdoton ja kelvoton, vastasin.

Mielessäni muistin, kuinka olimme käyneet tanssimassa. Kieltäännyin uskomasta, johon hän vastasi: Huoneessasi on arkku, jonka ääreltä saat voimaa lähtemään taivastielle, ja Jeesukseltahan siihen voima tulee. Kysyin, kuka on siellä arkussa ja itse vastasin, että jos isä tai se naapurinpoika kuolee, ne pannaan valkeaan arkkuun. Tähän kysymykseen ei isoäiti vastannut, vaan nosti kätensä ja viittasi minua:

• Tyttö, sinä kuljet niin vaikean tien täällä maailmassa, että yksin Jumala sinua sillä tiellä voi auttaa.

Nousin ja lähdin kotiin, samoin hän kotiinsa päin. Menin huoneeseeni ja löysin sen arkun. Laskin sen päälle maata ja itkin aivan ääneen. Huutooni heräsin.

Se uni oli niin selvä kuin olisin sen silmissäni nähny ja kaiken muistin, ihan taivaan väritki. Toisinaan taivas oli kirkas aurinkoinen ja toisinaan oli mustia pilviä ja satoi. Tämä mahtui siihen taivasnäkymään, mitä katselin.

Meidät vihittiin avioliittoon 16. päivänä toukokuuta1942 kotipitäjämme kirkossa. Kun tämä uni ei heti toteutunut, rukoilin hyvin hartaasti, että hän varjelisi mieheni siellä, kun isäni oli jo menettänyt jalkansa ja pikkuserkkuni molemmat jalat.

Tultiin syyskuuhun, ja mieheni kuoli 16. päivänä syyskuuta edellisyön pommituksessa saamiinsa haavoihin. Arkku tuotiin huoneeseeni ja se oli valkoinen, mutta se musta väri kuvasi niitä vaikeuksia, jotka tämä haava minuun löi. Vielä taivaskin oli sinä päivänä juuri sen näköinen kuin se oli siinä unessa, kun meidän yhteinen opettaja tuli tätä tietoa minulle sanomaan.

Usein kysyn itseltäni, onko isänmaa kallista, ja itse vastaan: korvaamattoman kallis on ollut sen lunastushinta. Tämä oli minun 21-vuotissyntymäpäivälahjani.

Tämä kirjoitus jäisi vajaaksi, jos en vielä lisäisi tähän, että juuri näin uskon kaikista vaikeuksista huolimatta.”

Äitini avioitui sodan jälkeen isäni kanssa. Isänikin soti oman sotansa ja haavoittui kolme kertaa. He saivat viisi lasta. Isä kuoli vuonna 1997 ja äiti vuonna 2005.