Tänään oli vähän samanlainen olo kuin ensimmäisenä koulupäivänä kesäloman jälkeen. En oikein muistanut, miten ostaa 10 kertalippua Malmin uimahallille ja kuntosalille. Kuntosalin pukuhuoneessa oli se iloinen äänten sorina, joka kohoaa kympin liikuntatunnille menossa olevasta naisporukasta.

Täytin pullon vedellä ja lähdin salille. Joku vastaantulija piti ovea auki pukkarista lähtiessä. Tänään en mennyt kymmeneltä alkavaan ryhmäliikuntaan, vaan siirryin kuntosalille.

Edellisestä kuntosalikäynnistä on kaksi vuotta. Puolitoista vuotta koronaa ja siihen lisäksi murtuneesta ranteesta puoli vuotta lisää.

Ensin kymmenen minuuttia juoksumattoa, jotta koneet käynnistyvät. Sitten varovaisia pyrähdyksiä ylävartalon laitteille. Ihan pienillä painoilla. Kymmentä tai viittätoista toistoa. Kokeilua, mitä kroppa sanoo. Murtuneen ranteen puoli tuntuu heikommalta, mutta ei tykkää huonoa pienestä lihasjumpasta.

Sitten vähän vatsaa ja ihan vähän jalkoja. Mitä kumman kumpua tuohon vatsalihasten päälle on parissa vuodessa kertynyt. Oikeasti!

Sen jälkeen tavarat kassiin ja yläkertaan uimahallin pukuhuoneeseen. Ihmettelyä ja sovittelua, jotta saan kortin sopimaan kaapin lukkoon.

Pesuhuoneessa on taidettu käsisuihkut vaihtaa uusiin. Muuten entinen fiilis. Niin paitsi vatsaa pitää vetää enemmän sisään. Ja painovoiman vaikutus muihin ulokkeisiin on jäätävä – etten paremmin sano. Mutta nuo ihanat iättömät rouvat, ei niillä ole tätä hyllyvää osiota. Ne ovat reippaan ja hyvävoimaisen näköisiä. Ovat kaiketi asuneet täällä sen kaksi vuotta, kun minä pidin koronaa.

Uima-altaassa en tahdo keksiä, mikä on minun ratani, kun joka puolella on Vesijuoksu-kylttejä. Ja kun siunaannun lopulta omalle radalle, se on kuulemma nopeille uimareille. Siellä kauhon sen minkä jaksan, kun ei tosi nopeita uimareita näy.

Tulen kotiin ihan fiiliksissä. Kropassa tuntuu ihanasti siltä, että jotain on tehty ylävartalon lihaksilla. Vähän voipunut mutta hyväntuulinen olo koko lopun päivää. – Torstaina sama uusiksi!

#urheiluhallit #uimahallit #malminkuntosali

Viisi vuotta ja neljä kuukautta ovat menneet ällistyttävän nopeasti. Mieleni täyttää iso kiitollisuus. Sain tehdä kaksi erilaista ja omalla tavallaan mielenkiintoista pestiä näiden vuosien aikana.

Toukokuussa 2016 Kivitipun vastaanottokeskuksessa oli kolmisensataa pakolaista, joiden kotoutumis- ja muita asioita aloin ajaa Lappajärvelle tultuani. Tapasin omien lasteni ikäisiä nuoria aikuisia, jotka olivat paenneet Turkkiin ja salakuljettajien tuomana Kreikkaan sekä Balkanin ja Euroopan kautta Suomeen. Mietin omia lapsiani kulkemassa reppu selässä läpi monen maan, välillä jalkapatikassa.

Olen kiitollinen Lappajärven silloiselle kunnanjohtajalle Tuomo Lehtiniemelle, joka kritiikistä välittämättä yhdessä hallituksen ja valtuuston kanssa sai läpi päätöksen ottaa pakolaiset Lappajärvelle. Vajaan vuoden mittainen kausi oli kunnalle taloudellisesti kannattava. En tiedä, muuttuivatko asenteet yleisellä tasolla. Mieleltään avoimet yksityishenkilöt ojensivat auttavan kätensä ja heitä oli paljon. Olin etuoikeutettu saadessani tehdä töitä vapaaehtoisten kanssa.

Etuoikeutetuksi tunsin itseni myös saadessani kohdata kaukaa tulevia pakolaisia. Laitoimme yhdessä ruokaa, söimme yhdessä, nauroimme paljon yhdessä.

Pakolaisiin suhtaudutaan toisinaan ennakkoluuloisesti, ja heidän katsotaan tulevan maahamme sosiaalietuuksien perässä. Kokemukseni kahden erilaisen pestin jälkeen on, että erot ovat yksilöiden välillä, eivät kansallisuuksien.

Pakolaishankkeen päättyessä käynnistin työllistämishankkeen, jota olen tehnyt tähän päivään asti Evijärven ja Lappajärven toimistolla. Kunta on mielestäni hyvä taustayhteisö hankkeelle. Asiat hoituvat täsmällisesti ja tehokkaasti. Kunnan nimissä on helppo kontaktoida niin viranomaisia kuin yrityksiäkin.

Toinen seikka on se, että kahvi maistuu aina hyvältä kunnantoimistolla, ja on mukava vaihtaa muutama sana työtovereiden kanssa. Työyhteisön tuki on ihmiselle tärkeä. Lisäksi kiitän esihenkilöäni Päivi Huhtalaa läsnä olevasta johtamistyylistä. Vähäeleisyys, hyvä huumori ja osaaminen yhdistyvät ihastuttavalla tavalla kauhavalaisuuteen. Evijärvellä hankettani on edistänyt Sanna Syrjälä, joka ymmärtää asiat yhdestä sanasta ja on uskomattoman aloitteellinen ja dynaaminen, huumorintajusta puhumattakaan.

Työllistämishankkeessa sain kohdata monia erilaisia ihmisiä ja kulkea hetken ajan heidän rinnallaan. Toivon, että pystyin kohtaamisissani rakentamaan toivoa, luomaan näköaloja ja tuomaan esiin uusia mahdollisuuksia. Ja kun asiakas työllistyi tai lähti kouluttautumaan, se oli henkilön oma ansio, ei minun. Mutta minun oli lupa iloita siitä hänen kanssaan.

Olen kokenut työllistämishankkeessa monia hyviä hetkiä asiakkaiden kanssa. Olen iloinnut luottamuksen syntymisestä, siitä kun asiakas yllättää minut näkökulmalla, jota en mitenkään osannut aavistaa, kaikenlaisesta eteenpäin menosta. Sitä voi olla asiakkaan rohkeus lähteä kokeilemaan aivan erilaista työtä koeajalla, uuden koulutusalan valinta, kielteisen mielialan muuttuminen myönteiseksi.

Olen tullut usein yllätetyksi, ja se on tuntunut hyvältä.

Toivon, että työnhakijoihin suhtauduttaisiin positiivisesti. Että osatyökykyiset nähtäisiin potentiaalina työmarkkinoilla eikä heitä arvosteltaisi eikä vähäteltäisi työyhteisön jäseninä. Kaikenlaisilla ihmisillä on oikeus olla. Ja että työttömyysjakso nähtäisiin yhtenä elämänvaiheena, joka jää jossakin kohtaa taakse. Työttömyyttä harva valitsee.

Nämä viisi vuotta ovat olleet seikkailu, joka ei olisi voinut toteutua ilman puolison tukea. Helsinkiläinen heittäytyi pohjalaiselämään, talven pimeyteen, takkapuiden hakkaamiseen ja raahaamiseen liukkaan ja lumisen pihan yli. Piti rempata viidessä vuodessa viisi keittiötä ja muuttaa yhtä monta kertaa. Kiitos tästä yhteisestä seikkailusta!

Nyt odotan uteliaana, mihin elämä meidät seuraavaksi heittää.

Kympin Naisten ryhmässä jaettiin treenaamiseen liittyviä tuntoja. Yksi ja toinen totesi, että kun ennen jaksoi ihan mitä vain ja pystyi mihin vain, niin nyt suorituskyky on paljon matalampi. Tunnistin heti tilanteen. Niin minäkin.

Keväällä lumien sulettua vedin lenkkarit ensimmäisen kerran jalkaan metsätien kuivettua, ja juoksin kympin. Alussa vartin vähän hakristi, mutta sitten oli ihan normi meininki.

• 

• 

• 

Ennen vanhaan en viitsinyt lähteä juoksemaan, jos en saman tien juossut kymppiä.

Nykyään ei mennä tällä tavoin. Jo pari vuotta sitten tilanne oli lopullisesti muuttunut. Talven jälkeen puhalsin ulos aurinkoiselle tielle hyvällä juoksufiiliksellä. Parin-kolmen juoksukerran jälkeen polvi kipeytyi niin, että kesänkin juoksut oli juostu. Keskikesällä löysin hyvän fyssarin, joka syksyyn mennessä oli elvyttänyt polveni kuntoon.

Sitten Kympin Naisten ryhmä pääsi Kirsi Valastin juoksukouluun (https://kirsirun.wordpress.com). Kirsi alkoi puhua oman kropan kuuntelemisesta. Kirsi: ”Rauhoittuminen, pysähtyminen, läsnäolo ja lepo ovat keholle ja mielelle erittäin tärkeitä asioita.”

Vähänkö olin ymmärtänyt! Enpä juurikaan.

Tämän kevään ja kesän tuloksia ei pidä verrata kymmenen vuoden takaiseen aikaan tai edes viiden vuoden takaiseen. Nyt on nyt ja ihan uusi aika. Ryhmäläisistä yksi kirjoitti: ”Mulla on tää. En voi treenata 8 kilon kahvakuulalla, kun aikaisemmin treenasin 20 kilon.”

Totesin, että minulle Kirsi Valastin minuutti juoksua, minuutti kävelyä -treeni on ollut tosi iso opetus. Ja se, että välillä riittää kävely. Minulle ei aiemmin ikinä riittänyt. Ja Jenni juoksuryhmästämme vastasi: Ei riittänyt, ei. Eihän se nyt mitään juoksua ollut jos välillä kävelee.

Tulin niin onnelliseksi tästä vertaistuesta! Nuo ihan oikeasti tajuaa, miltä tuntuu, kun sesongin aikana monta kertaa aloittaa alusta. Voi #kympinnaiset mikä ihana porukka olette! Kiitos! Soisin, että jokaisella naisella olisi tällainen tsemppiryhmä tukenaan. Ja @kirsirun sanomassa viisauden sanoja.

Lenkkarit jalkaan ja tien päälle.

Ensin 10 minuutin reipas kävely. Sen jälkeen minuutti juoksua ja minuutti kävelyä. Aurinko pyrki esiin sumuisen aamun jälkeen. Plusasteita muutama.

Sivutie on sanomattoman kurainen. Kyllä maalla on mukavaa, jos ei ota huomioon kuraisia teitä. Kun päästään maantielle, on kuivaa ja kevyt askeltaa.

Nyt sielu lepää. Aurinko pyrkii esiin. Elämä on niin kohdallaan kuin voi olla tällaisena hetkenä.

Naisten Kymppi* siirtyi elokuun loppuun, mutta se ei haittaa. Uusi ajankohta lauantaina 28.8. sopii minulle mainiosti. Sitä ennen ehdin päästä oikeasti juoksemisen makuun. Ja jos vieläkin tulisi takapakkia niin sekin kestettäisiin. Hyvää jaksaa odottaa.

On kevään ensimmäinen oikea lenkki. Ja kun mittarissa on jo ennestään paljon kilometrejä, pitää aloittaa varovaisesti. Kropalle pitää muistutella, miltä kovalla pinnalla juokseminen tuntuu. Eikä tänään tarvitse tehdä enkkoja. Nyt mennään vajaan tunnin lenkki, jossa lopussa on taas 10 minuuttia kävelyä.

Jälkeenpäin pitää venytellä hartaasti joka suuntaan. Nykyään kroppa ei kestä nopeita rykäisyjä. Pitkällehän se on minut kantanut nurisematta. Eeva Kilven sanoin pitäisi muistaa kiittää itseään, ja ymmärtää olla tuhoamatta polviaan.

Kevät, olen valmis, ihana Suomen kevät!

*Osallistuminen saatu

On vuorotellen satanut lunta, ollut pakkasta, ollut lämpöasteita, lumi on sulanut, taas on tullut pakkasta. Ja viikonlopuksi tuli käsittämätön lumipyry-tuuli-myrsky-ja-mitä-vielä. Oli neljä astetta pakkasta, mutta pohjoisesta jäätävän kylmä tuuli. Lauantaina luovutin suosiolla. En mennyt ulos.

Meillä on Whats Appissa #kympinnaiset-ryhmä. Sunnuntaina sinne alkoi tippua viestejä ja liikkuvaa kuvaa. Yksi ja toinen oli uskaltautunut ulos kurjasta kelistä huolimatta. Matilda oli ottanut klipin, jossa lumihiutaleet leijuivat alas reippaiden askelten iskeytyessä tiehen. Lueskelin viestejä ja totesin, että minulla on parempi keli kuin noilla Etelä-Suomessa ja täällä vain säälin itseäni.

Niinpä viiden pintaan vaihdoin lenkkivaatteet päälle ja vaelluskengät jalkaan ja otin puhelimesta kuuntelussa olevan kirjan esiin. Kuvittelin meneväni maantielle kävelemään, mutta tuuli oli niin jäätävä, että ensimmäisen kylätienpätkän jälkeen käännyin metsätielle.

Metsän keskellä tuuli ei tuntunut. Askel vähän lipsui ja vaelluskengät olivat raskaat, mutta ei ollut lumikinoksia.

Soitin ensin ystävättärelle ja sitten tyttärelleni. Sen jälkeen kuuntelin Ella Kannisen Minun Italiani –kirjaa. Ulkona kului puolitoista tuntia ja ilta jo alkoi hämärtää, kun palasin punaposkisena ja tyytyväisenä

Kotiin tultuani illalla viestittelin ystävän kanssa liikuntasuorituksista, ja sain vähän venyteltyäkin.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni:

1. Kannustuksen voima on uskomaton. Kiitos Kympin naiset! Kiitos ystävät! Olette parhautta, kun saatte minut liikkeelle myös silloin kun on hyytynyt olo.
2. Procrastination on viheliäisintä, mitä tiedän. Suomeksi puhutaan viivyttelystä. Aina löytyy syy, miksi ei ihan vielä voi lähteä lenkille. Apua! Miten siitä voi päästä eroon??? Voisiko joku antaa lyhytvalmennuksen.
3. Ella Kanninen kirjoittaa hyvin uusimmassa kirjassaan: Monessa maassa on tällä hetkellä tyytymättömyyttä, jota populistit pyrkivät hyödyntämään omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.

Uuden vuoden puolella tuli lunta ja tuli pakkasta. Sukset löytyivät varaston perältä sauvojen vierestä. Yhdestä kaapista löytyi luisto, seuraavasta joku voide. En käyttänyt kumpaakaan. Olin lopettanut ulkona juoksemisen jo vähän aikaa sitten, koska maalla tiet ovat kapeat ja lumiset tai liukkaat ja pimeät. Siirryin tekemään treenit juoksumatolla.

Joulun jälkeen uskaltauduin taas kansalaisopiston tiistain jumppatunnille (tautitilanne, ei laiskuus). Sain dejavu-fiiliksen, kun tuli komento kanta peppuun. Odotin milloin tulee grapevine, mutta ei tullut. (Mutta Mombasa tuli, jee!) Veivattiin edestakaisin salin lattialla. Nostettiin sykettä, tehtiin selät, reidet, vatsat, vähän punnerrettiin. Lopuksi venytettiin jalkoja ja käsiä ja pakaralihaksia. – Olen todella onnellinen, että pääsin taas jumppaan parin kuukauden tauon jälkeen. Ihan joka kohta kropassa kiittää! Vielä kun kuntosalille pääsisi.

Pidän liikunnasta, mutta en ole sitä tyyppiä, joka iltauutisten jälkeen jumppaa olohuoneessa. Minun pitää mennä salille, jotta joku sanoo minulle: nosta jalkaa. Minä kyllä nostan jalkaa ihan kiltisti, mutta pitää olla se sanoja. Sen vuoksi kansalaisopisto!

Sitten pääsin hiihtämään. Aika autuas olo, jos ei pakkasta vain ole liikaa. Ystävällinen sielu oli käynyt vetämässä järven jäälle ladun, jota ei tarvinnut kovin paljoa avata. Viime viikonlopun jälkeen latu on kadonnut, ja toivomme, että ystävällinen sielu jaksaa ajaa uudelleen ladut auki pitkin järven rantoja. (Vapaaehtoistyönä siinä tulee melkoisesti kilometrejä. Niistä kilometreistä ja laduista suuri kiitos vapaaehtoistyön tekijälle!)

Aamuisin on kiva lähteä töihin, kun ei ole pimeää. Parina viikkona aurinko on paistanut, niin että menee jopa puoli tuntia hiihdellessä, että ei muista koronaa olevankaan. Jospa kelit pysyisivät kohdallaan. Se olisi minun PK-harjoitukseni tähän aikaan vuodesta.

Tällä hetkellä odotan, että kevät rupeaa rynnistämään. Odotan, että aurinko alkaa lämmittää, räystäät tippua, ja linnut villiintyvät laulamaan. On ihana, kun on ensimmäisen kerran pakko ottaa esiin aurinkolasit. Sitten lumi sulaa silmissä. Ja silloin, hyvät ihmiset, minä kaivan esiin juoksutossuni ja vaihdan hiihtämisen juoksemiseen. Veikkaan, että Naisten Kymppiin on silloin aikaa reilut kaksi kuukautta.