Sama fiilis kuin ekana koulupäivänä kesäloman jälkeen

Tänään oli vähän samanlainen olo kuin ensimmäisenä koulupäivänä kesäloman jälkeen. En oikein muistanut, miten ostaa 10 kertalippua Malmin uimahallille ja kuntosalille. Kuntosalin pukuhuoneessa oli se iloinen äänten sorina, joka kohoaa kympin liikuntatunnille menossa olevasta naisporukasta.

Täytin pullon vedellä ja lähdin salille. Joku vastaantulija piti ovea auki pukkarista lähtiessä. Tänään en mennyt kymmeneltä alkavaan ryhmäliikuntaan, vaan siirryin kuntosalille.

Edellisestä kuntosalikäynnistä on kaksi vuotta. Puolitoista vuotta koronaa ja siihen lisäksi murtuneesta ranteesta puoli vuotta lisää.

Kiitos Evijärven kunta tästä paidasta. Yritän tehdä sille kunniaa!

Ensin kymmenen minuuttia juoksumattoa, jotta koneet käynnistyvät. Sitten varovaisia pyrähdyksiä ylävartalon laitteille. Ihan pienillä painoilla. Kymmentä tai viittätoista toistoa. Kokeilua, mitä kroppa sanoo. Murtuneen ranteen puoli tuntuu heikommalta, mutta ei tykkää huonoa pienestä lihasjumpasta.

Sitten vähän vatsaa ja ihan vähän jalkoja. Mitä kumman kumpua tuohon vatsalihasten päälle on parissa vuodessa kertynyt. Oikeasti!

Tämä näky teki minut onnelliseksi pitkän tauon jälkeen.

Sen jälkeen tavarat kassiin ja yläkertaan uimahallin pukuhuoneeseen. Ihmettelyä ja sovittelua, jotta saan kortin sopimaan kaapin lukkoon.

Pesuhuoneessa on taidettu käsisuihkut vaihtaa uusiin. Muuten entinen fiilis. Niin paitsi vatsaa pitää vetää enemmän sisään. Ja painovoiman vaikutus muihin ulokkeisiin on jäätävä – etten paremmin sano. Mutta nuo ihanat iättömät rouvat, ei niillä ole tätä hyllyvää osiota. Ne ovat reippaan ja hyvävoimaisen näköisiä. Ovat kaiketi asuneet täällä sen kaksi vuotta, kun minä pidin koronaa.

Uima-altaassa en tahdo keksiä, mikä on minun ratani, kun joka puolella on Vesijuoksu-kylttejä. Ja kun siunaannun lopulta omalle radalle, se on kuulemma nopeille uimareille. Siellä kauhon sen minkä jaksan, kun ei tosi nopeita uimareita näy.

Tulen kotiin ihan fiiliksissä. Kropassa tuntuu ihanasti siltä, että jotain on tehty ylävartalon lihaksilla. Vähän voipunut mutta hyväntuulinen olo koko lopun päivää. – Torstaina sama uusiksi!

#urheiluhallit #uimahallit #malminkuntosali

Tänään aloitin viimeisen työpäiväni Lappajärven kunnantoimistolla

Viisi vuotta ja neljä kuukautta ovat menneet ällistyttävän nopeasti. Mieleni täyttää iso kiitollisuus. Sain tehdä kaksi erilaista ja omalla tavallaan mielenkiintoista pestiä näiden vuosien aikana.

Toukokuussa 2016 Kivitipun vastaanottokeskuksessa oli kolmisensataa pakolaista, joiden kotoutumis- ja muita asioita aloin ajaa Lappajärvelle tultuani. Tapasin omien lasteni ikäisiä nuoria aikuisia, jotka olivat paenneet Turkkiin ja salakuljettajien tuomana Kreikkaan sekä Balkanin ja Euroopan kautta Suomeen. Mietin omia lapsiani kulkemassa reppu selässä läpi monen maan, välillä jalkapatikassa.

Vastaanottokeskuksessa oli monenlaisia kohtaamisia.

Olen kiitollinen Lappajärven silloiselle kunnanjohtajalle Tuomo Lehtiniemelle, joka kritiikistä välittämättä yhdessä hallituksen ja valtuuston kanssa sai läpi päätöksen ottaa pakolaiset Lappajärvelle. Vajaan vuoden mittainen kausi oli kunnalle taloudellisesti kannattava. En tiedä, muuttuivatko asenteet yleisellä tasolla. Mieleltään avoimet yksityishenkilöt ojensivat auttavan kätensä ja heitä oli paljon. Olin etuoikeutettu saadessani tehdä töitä vapaaehtoisten kanssa.

Etuoikeutetuksi tunsin itseni myös saadessani kohdata kaukaa tulevia pakolaisia. Laitoimme yhdessä ruokaa, söimme yhdessä, nauroimme paljon yhdessä.

Monta yhteistä ruuanlaittotuokiota.

Pakolaisiin suhtaudutaan toisinaan ennakkoluuloisesti, ja heidän katsotaan tulevan maahamme sosiaalietuuksien perässä. Kokemukseni kahden erilaisen pestin jälkeen on, että erot ovat yksilöiden välillä, eivät kansallisuuksien.

Pakolaishankkeen päättyessä käynnistin työllistämishankkeen, jota olen tehnyt tähän päivään asti Evijärven ja Lappajärven toimistolla. Kunta on mielestäni hyvä taustayhteisö hankkeelle. Asiat hoituvat täsmällisesti ja tehokkaasti. Kunnan nimissä on helppo kontaktoida niin viranomaisia kuin yrityksiäkin.

Toinen seikka on se, että kahvi maistuu aina hyvältä kunnantoimistolla, ja on mukava vaihtaa muutama sana työtovereiden kanssa. Työyhteisön tuki on ihmiselle tärkeä. Lisäksi kiitän esihenkilöäni Päivi Huhtalaa läsnä olevasta johtamistyylistä. Vähäeleisyys, hyvä huumori ja osaaminen yhdistyvät ihastuttavalla tavalla kauhavalaisuuteen. Evijärvellä hankettani on edistänyt Sanna Syrjälä, joka ymmärtää asiat yhdestä sanasta ja on uskomattoman aloitteellinen ja dynaaminen, huumorintajusta puhumattakaan.

Työllistämishankkeen nimi on Majakka.

Työllistämishankkeessa sain kohdata monia erilaisia ihmisiä ja kulkea hetken ajan heidän rinnallaan. Toivon, että pystyin kohtaamisissani rakentamaan toivoa, luomaan näköaloja ja tuomaan esiin uusia mahdollisuuksia. Ja kun asiakas työllistyi tai lähti kouluttautumaan, se oli henkilön oma ansio, ei minun. Mutta minun oli lupa iloita siitä hänen kanssaan.

Olen kokenut työllistämishankkeessa monia hyviä hetkiä asiakkaiden kanssa. Olen iloinnut luottamuksen syntymisestä, siitä kun asiakas yllättää minut näkökulmalla, jota en mitenkään osannut aavistaa, kaikenlaisesta eteenpäin menosta. Sitä voi olla asiakkaan rohkeus lähteä kokeilemaan aivan erilaista työtä koeajalla, uuden koulutusalan valinta, kielteisen mielialan muuttuminen myönteiseksi.

Olen tullut usein yllätetyksi, ja se on tuntunut hyvältä.

Toivon, että työnhakijoihin suhtauduttaisiin positiivisesti. Että osatyökykyiset nähtäisiin potentiaalina työmarkkinoilla eikä heitä arvosteltaisi eikä vähäteltäisi työyhteisön jäseninä. Kaikenlaisilla ihmisillä on oikeus olla. Ja että työttömyysjakso nähtäisiin yhtenä elämänvaiheena, joka jää jossakin kohtaa taakse. Työttömyyttä harva valitsee.

Meillä on ollut monta kotia.

Nämä viisi vuotta ovat olleet seikkailu, joka ei olisi voinut toteutua ilman puolison tukea. Helsinkiläinen heittäytyi pohjalaiselämään, talven pimeyteen, takkapuiden hakkaamiseen ja raahaamiseen liukkaan ja lumisen pihan yli. Piti rempata viidessä vuodessa viisi keittiötä ja muuttaa yhtä monta kertaa. Kiitos tästä yhteisestä seikkailusta!

Nyt odotan uteliaana, mihin elämä meidät seuraavaksi heittää.

Mitäkö nämä hiutuneet kankaanpalat ovat?

Äitini kirjailemia pyyhkeitä, jotka kertovat minulle tarinaa naisen elämästä.

Entisaikoina naiset valmistivat itselleen kapiot, niin teki äitinikin. Löysin vanhasta talostamme nimikoidut pellavapyyhkeet, jotka kuluneinakin ovat minulle arvokkaita. Käytän niitä saunassa istuinalusina.

Nimikointiin oli käytetty aikaa eli kapioita oli kartutettu pidemmän ajan kuluessa.

Ensin ovat HL-nimikoidut pyyhkeet. Niissä äiti on vielä tyttönimellään. Silloin hän on asunut lapsuudenkodissaan, josta tällä hetkellä asun 50 metrin päässä.

Äiti syntyi 1921 perheen vanhimpana lapsena. Hän kävi sen ajan kansakoulun ja kiertokoulun, mutta ei päässyt opiskelemaan vaikka olisi tahtonut. Vanhin lapsi kun oli, ja poika syntyi vasta myöhemmin.

Sodan syttyessä 1939 äiti oli 18-vuotias. Ensirakkaus lähti sotaan. Keskustelujen jälkeen nuoret saivat mennä naimisiin. Äiti asui edelleen lapsuudenkodissaan ja nimikoi nyt HO-merkityt pyyhkeet.

Pellavapyyhkeen keskelle on kirjottu nimikirjaimet HO.
Tätä pyyhettä on käytetty pitkään, enkä ole heittämässä sitä pois.

Sota vei äidin rakkauden.

Sitten löytyi saman kylän mies, jonka kanssa äiti perusti perheen ja sai viisi lasta. Minä olen se viides. Järvenrantatalossa näitä pyyhkeitä käytettiin, ja sinne ne jäivät, kun äiti ja isä lähtivät viettämään hoitokotiin vanhuudenpäiviään.

HA-nimikoituja pyyhkeitä en ole löytänyt.  Ajan tavan mukaan äiti oli naimisiin mennessään raskaana ja synnytti kaksoset, joista toinen menehtyi kahden päivän ikäisenä. Ehkä pyyhkeiden nimikoiminen ei vuonna 1946 enää ollut se ensimmäinen asia, jota alettiin suunnitella. Nuori äiti oli toisen kerrankin naimisiin mennessään, vasta 25-vuotias.

Minun kirjailuni näyttävät toisenlaiselta.

Minä vietin lomiani järvenrantatalossa ja pesin pellavapyyhkeet pesukoneella, jonka olin äidille ostanut. Kun talo jäi tyhjilleen, otin pyyhkeet mukaani Helsinkiin ja käytin niitä siellä. Minulle ne ovat edelleen tärkeitä, vaikka siitä vanhimmasta näkyy päivänvalo läpi, jos katsoo aurinkoa vasten.  

Minulle nämä pyyhkeet kertovat tarinaa naisen elämästä, erilaisesta kuin minun elämäni, mutta minun elämälleni edellytykset luoneesta.

Nyt on nyt – älä vertaa menneeseen

Kympin Naisten ryhmässä jaettiin treenaamiseen liittyviä tuntoja. Yksi ja toinen totesi, että kun ennen jaksoi ihan mitä vain ja pystyi mihin vain, niin nyt suorituskyky on paljon matalampi. Tunnistin heti tilanteen. Niin minäkin.

Keväällä lumien sulettua vedin lenkkarit ensimmäisen kerran jalkaan metsätien kuivettua, ja juoksin kympin. Alussa vartin vähän hakristi, mutta sitten oli ihan normi meininki.

Ennen vanhaan en viitsinyt lähteä juoksemaan, jos en saman tien juossut kymppiä.

Nykyään ei mennä tällä tavoin. Jo pari vuotta sitten tilanne oli lopullisesti muuttunut. Talven jälkeen puhalsin ulos aurinkoiselle tielle hyvällä juoksufiiliksellä. Parin-kolmen juoksukerran jälkeen polvi kipeytyi niin, että kesänkin juoksut oli juostu. Keskikesällä löysin hyvän fyssarin, joka syksyyn mennessä oli elvyttänyt polveni kuntoon.

Sitten Kympin Naisten ryhmä pääsi Kirsi Valastin juoksukouluun (https://kirsirun.wordpress.com). Kirsi alkoi puhua oman kropan kuuntelemisesta. Kirsi: ”Rauhoittuminen, pysähtyminen, läsnäolo ja lepo ovat keholle ja mielelle erittäin tärkeitä asioita.”

Vähänkö olin ymmärtänyt! Enpä juurikaan.

Tämän kevään ja kesän tuloksia ei pidä verrata kymmenen vuoden takaiseen aikaan tai edes viiden vuoden takaiseen. Nyt on nyt ja ihan uusi aika. Ryhmäläisistä yksi kirjoitti: ”Mulla on tää. En voi treenata 8 kilon kahvakuulalla, kun aikaisemmin treenasin 20 kilon.”

Totesin, että minulle Kirsi Valastin minuutti juoksua, minuutti kävelyä -treeni on ollut tosi iso opetus. Ja se, että välillä riittää kävely. Minulle ei aiemmin ikinä riittänyt. Ja Jenni juoksuryhmästämme vastasi: Ei riittänyt, ei. Eihän se nyt mitään juoksua ollut jos välillä kävelee.

Tulin niin onnelliseksi tästä vertaistuesta! Nuo ihan oikeasti tajuaa, miltä tuntuu, kun sesongin aikana monta kertaa aloittaa alusta. Voi #kympinnaiset mikä ihana porukka olette! Kiitos! Soisin, että jokaisella naisella olisi tällainen tsemppiryhmä tukenaan. Ja @kirsirun sanomassa viisauden sanoja.

Tällä kelillä on päästävä ulos, vaikka lämpöasteita on vasta pari ja viima jäätävä.

Tänään maantie on sula

Lenkkarit jalkaan ja tien päälle.

Ensin 10 minuutin reipas kävely. Sen jälkeen minuutti juoksua ja minuutti kävelyä. Aurinko pyrki esiin sumuisen aamun jälkeen. Plusasteita muutama.

Sivutie on sanomattoman kurainen. Kyllä maalla on mukavaa, jos ei ota huomioon kuraisia teitä. Kun päästään maantielle, on kuivaa ja kevyt askeltaa.

Lopultakin tie on sula!

Nyt sielu lepää. Aurinko pyrkii esiin. Elämä on niin kohdallaan kuin voi olla tällaisena hetkenä.

Naisten Kymppi* siirtyi elokuun loppuun, mutta se ei haittaa. Uusi ajankohta lauantaina 28.8. sopii minulle mainiosti. Sitä ennen ehdin päästä oikeasti juoksemisen makuun. Ja jos vieläkin tulisi takapakkia niin sekin kestettäisiin. Hyvää jaksaa odottaa.

On kevään ensimmäinen oikea lenkki. Ja kun mittarissa on jo ennestään paljon kilometrejä, pitää aloittaa varovaisesti. Kropalle pitää muistutella, miltä kovalla pinnalla juokseminen tuntuu. Eikä tänään tarvitse tehdä enkkoja. Nyt mennään vajaan tunnin lenkki, jossa lopussa on taas 10 minuuttia kävelyä.

Maaseudun estetiikkaa. – Kyllä maalla on mukavaa…

Jälkeenpäin pitää venytellä hartaasti joka suuntaan. Nykyään kroppa ei kestä nopeita rykäisyjä. Pitkällehän se on minut kantanut nurisematta. Eeva Kilven sanoin pitäisi muistaa kiittää itseään, ja ymmärtää olla tuhoamatta polviaan.

Kevät, olen valmis, ihana Suomen kevät!

*Osallistuminen saatu

Liian huono keli mennä ulos

On vuorotellen satanut lunta, ollut pakkasta, ollut lämpöasteita, lumi on sulanut, taas on tullut pakkasta. Ja viikonlopuksi tuli käsittämätön lumipyry-tuuli-myrsky-ja-mitä-vielä. Oli neljä astetta pakkasta, mutta pohjoisesta jäätävän kylmä tuuli. Lauantaina luovutin suosiolla. En mennyt ulos.

Päivä kun vain pyrytti ja pyrytti

Meillä on Whats Appissa #kympinnaiset-ryhmä. Sunnuntaina sinne alkoi tippua viestejä ja liikkuvaa kuvaa. Yksi ja toinen oli uskaltautunut ulos kurjasta kelistä huolimatta. Matilda oli ottanut klipin, jossa lumihiutaleet leijuivat alas reippaiden askelten iskeytyessä tiehen. Lueskelin viestejä ja totesin, että minulla on parempi keli kuin noilla Etelä-Suomessa ja täällä vain säälin itseäni.

Niinpä viiden pintaan vaihdoin lenkkivaatteet päälle ja vaelluskengät jalkaan ja otin puhelimesta kuuntelussa olevan kirjan esiin. Kuvittelin meneväni maantielle kävelemään, mutta tuuli oli niin jäätävä, että ensimmäisen kylätienpätkän jälkeen käännyin metsätielle.

Metsän keskellä tuuli ei tuntunut. Askel vähän lipsui ja vaelluskengät olivat raskaat, mutta ei ollut lumikinoksia.

Vain pohjalainen näkee tässä kauneusarvoja

Soitin ensin ystävättärelle ja sitten tyttärelleni. Sen jälkeen kuuntelin Ella Kannisen Minun Italiani –kirjaa. Ulkona kului puolitoista tuntia ja ilta jo alkoi hämärtää, kun palasin punaposkisena ja tyytyväisenä

Kotiin tultuani illalla viestittelin ystävän kanssa liikuntasuorituksista, ja sain vähän venyteltyäkin.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni:

  1. Kannustuksen voima on uskomaton. Kiitos Kympin naiset! Kiitos ystävät! Olette parhautta, kun saatte minut liikkeelle myös silloin kun on hyytynyt olo.
  2. Procrastination on viheliäisintä, mitä tiedän. Suomeksi puhutaan viivyttelystä. Aina löytyy syy, miksi ei ihan vielä voi lähteä lenkille. Apua! Miten siitä voi päästä eroon??? Voisiko joku antaa lyhytvalmennuksen.
  3. Ella Kanninen kirjoittaa hyvin uusimmassa kirjassaan: Monessa maassa on tällä hetkellä tyytymättömyyttä, jota populistit pyrkivät hyödyntämään omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.

Mombasaa ja kanta peppuun

Uuden vuoden puolella tuli lunta ja tuli pakkasta. Sukset löytyivät varaston perältä sauvojen vierestä. Yhdestä kaapista löytyi luisto, seuraavasta joku voide. En käyttänyt kumpaakaan. Olin lopettanut ulkona juoksemisen jo vähän aikaa sitten, koska maalla tiet ovat kapeat ja lumiset tai liukkaat ja pimeät. Siirryin tekemään treenit juoksumatolla.

Joulun jälkeen uskaltauduin taas kansalaisopiston tiistain jumppatunnille (tautitilanne, ei laiskuus). Sain dejavu-fiiliksen, kun tuli komento kanta peppuun. Odotin milloin tulee grapevine, mutta ei tullut. (Mutta Mombasa tuli, jee!) Veivattiin edestakaisin salin lattialla. Nostettiin sykettä, tehtiin selät, reidet, vatsat, vähän punnerrettiin. Lopuksi venytettiin jalkoja ja käsiä ja pakaralihaksia. – Olen todella onnellinen, että pääsin taas jumppaan parin kuukauden tauon jälkeen. Ihan joka kohta kropassa kiittää! Vielä kun kuntosalille pääsisi.

Pidän liikunnasta, mutta en ole sitä tyyppiä, joka iltauutisten jälkeen jumppaa olohuoneessa. Minun pitää mennä salille, jotta joku sanoo minulle: nosta jalkaa. Minä kyllä nostan jalkaa ihan kiltisti, mutta pitää olla se sanoja. Sen vuoksi kansalaisopisto!

Sitten pääsin hiihtämään. Aika autuas olo, jos ei pakkasta vain ole liikaa. Ystävällinen sielu oli käynyt vetämässä järven jäälle ladun, jota ei tarvinnut kovin paljoa avata. Viime viikonlopun jälkeen latu on kadonnut, ja toivomme, että ystävällinen sielu jaksaa ajaa uudelleen ladut auki pitkin järven rantoja. (Vapaaehtoistyönä siinä tulee melkoisesti kilometrejä. Niistä kilometreistä ja laduista suuri kiitos vapaaehtoistyön tekijälle!)

Aamuisin on kiva lähteä töihin, kun ei ole pimeää. Parina viikkona aurinko on paistanut, niin että menee jopa puoli tuntia hiihdellessä, että ei muista koronaa olevankaan. Jospa kelit pysyisivät kohdallaan. Se olisi minun PK-harjoitukseni tähän aikaan vuodesta.

Tällä hetkellä odotan, että kevät rupeaa rynnistämään. Odotan, että aurinko alkaa lämmittää, räystäät tippua, ja linnut villiintyvät laulamaan. On ihana, kun on ensimmäisen kerran pakko ottaa esiin aurinkolasit. Sitten lumi sulaa silmissä. Ja silloin, hyvät ihmiset, minä kaivan esiin juoksutossuni ja vaihdan hiihtämisen juoksemiseen. Veikkaan, että Naisten Kymppiin on silloin aikaa reilut kaksi kuukautta.

Näkymättömät naiset – voitokas kirja

Onko tästä tulossa feministinen tykitys, mietin kirjan avatessani.

Sen aloitti Simone de Beauvoirin lainaus: Maailman representaatio ja maailma itse ovat miesten hankkeita: miehet kuvaavat maailman omasta näkökulmastaan, jonka sekoittavat absoluuttiseen totuuteen (Toinen sukupuoli). 

Kirja on ”Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille.” Sen on kirjoittanut Caroline Criado Perez ja kirja on saanut kaksi merkittävää tunnustusta, Royal Societyn Vuoden tiedekirja 2019 ja Financial Timesin Vuoden bisneskirja 2019.

Siis feministinen tykityskö? Sitäkin kummeksuin, kun kirja peräänkuulutti sukupuolidataa.

Mutta jo esipuheessa mieleni alkoi muuttua. Asiat ovat tosi yksinkertaisia. Kuten se, että hyllyt asennetaan miehen pituuden mukaiselle korkeudelle. Tai monen muunkin asian suunnittelun lähtökohtana ovat miehen mitat, ei naisen. Huolimatta siitä, että käyttäjä tai kohderyhmä voi olla pääasiassa nainen.

Niuhotusta. Onkohan?

Jos auton turvaominaisuudet on suunniteltu miehen mittojen mukaan ottamatta huomioon naisen kehon mittoja, saattaa kolari olla naiselle kohtalokas (riski loukkaantua 47 % korkeampi). Jos lääkkeet on suunniteltu ja testattu lähtien miesten fysiikasta, ne saattavat olla jopa vaarallisia naisille.

Tässä kohtaa aloin ymmärtää. Sukupuolidatan puuttuminen tekee sen, että asioista on vaikea puhua. Pitää olla dataa väitteiden tueksi.

Kirja käy systemaattisesti läpi elämän eri osa-alueita alkaen työpaikasta ja muotoilusta, kuvaillen terveydenhoidon haasteita ja päätyen julkisen elämän kautta erilaisiin katastrofitilanteisiin ja niiden vaikutuksiin naissukupuolelle.

Onko tämä ikävää ja osoittelevaa? Johtaako tämä hedelmättömään väittelyyn ja poteroihin kaivautumiseen? Ei mielestäni. Hyödyt ovat niin hurjia. ”Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun”, toteaa kirjoittaja jälkisanoissa. Tutkimuksessa ja kehityksessä jätetään huomioimatta naisen elämä. Tästä kirjoittaja päätyy muistuttamaan kolmesta teemasta, jotka määrittävät naisten suhteen maailmaan.

Ensimmäinen teema on naisen keho. Se unohdetaan ottaa huomioon muotoilussa – sairaanhoidossa, tekniikassa, arkkitehtuurissa – mikä johtaa jopa vaarallisempiin lopputulemiin. Toinen teema on miesten seksuaalinen väkivalta naisia kohtaan, ja sen mittaamatta jättäminen. Kun sitä ei huomioida, se jää huomioimatta myös kun suunnitellaan ympäristöjä, jotka voisivat olla turvallisia naisille. Kolmas teema on palkaton hoivatyö. Kun jätetään keräämättä dataa naisista ja heidän elämästään, on normaalia, että nainen tekee hoivatyön. Sitä ei kyseenalaisteta eikä yhteiskuntaa ole tarpeen suunnitella toisella tavoin.  Neljänneksi teemaksi kirjoittaja toteaa tekosyyt.

Kirjassa on 330 sivua. Se on aikamoinen järkäle luettavaksi, koska sivu sivulta tekijä vyöryttää tietoa, tutkimuksia ja yksityiskohtia jättämättä aikaa niiden sulattelemiseen. Välillä jäin pohtimaan, näyttäisikö tämä kirja samanlaiselta suomalaisen naisen kirjoittamana miettiessäni, ovatko pohjoismaiset yhteiskunnat yhtään naisystävällisempiä. Eivät taida olla.

Teos on kuitenkin kirjoitettu helppolukuiseksi, vaikka faktaa onkin todella paljon. Minut se ainakin vakuutti. Olenko siis nyt feministisempi kuin ennen tätä kirjaa? En ole. Olen tyynempi, koska tiedän, että näkemysteni tueksi on paljon, paljon tietoa.

Vähän kiukkuisemmaksi kyllä tulin. Kävin paikallisella kuntosalilla, joka oli juuri kunnostettu. Olin toivonut toisenlaisia myös naiselle paremmin soveltuvia laitteita. Sali oli kuitenkin kunnostettu edelleen puhtaasti miesnäkökulmasta. Ja kaikki laitteet olivat liian isoja.  

Laitteet oli siis suunniteltu lähtien miehen fyysisistä ominaisuuksista. Toisenlaisten sähkötoimisten laitteiden tuominen olisi tukenut myös fyysisesti kevyttä työtä tekevien miehien treenaamista, mutta oli helpompaa lähteä liikkeelle standardimiehen tarpeista – ja unohtaa puolet käyttäjäkunnasta kuten myös heidän tarpeensa.

Kiitos tyttäreni, että vihjasit tästä kirjasta! Tämä oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos! Vahva suositus!