Kun otin käteeni Paula Nivukosken kirjan Kerran valo katoaa, tajusin sen arvon itselleni. Paitsi että se kertoi kotirintaman naisten elämästä, se kertoi myös minun äitini tarinan.
Lukupäiväkirjaan kirjoitin: ”Tämän kirjan aloittaminen pelottaa. Se on äitini ja äitini sukupolven naisten tarina. Syy siihen, miksi äidin elämästä tuli se mikä tuli. Silti haluan aloittaa. Lopultakin sodasta kirjoitetaan naisten näkökulmasta. Se on hyvä, vaikka tarinat päättyvätkin onnettomasti.”
Nivukosken romaani kertoo Kertun ja Johanneksen tarinan. Se käynnistyy kirjeenvaihtona ja johtaa avioitumiseen. Nivukoski kirjoittaa herkän ymmärtävästi nuorten elämästä sota-aikana. Näitä tarinoita olin kuullut äidiltäkin. Oli pimennettyjä ikkunoita, ja nuoret olivat sota-aikanakin nuoria, ja teki mieli tanssia, vaikka se olikin kiellettyä.
Itsenäisyyspäivän aikoihin kirjoitin lukupäiväkirjaan: ”Tänään kuuntelin veteraaneja linnan juhlissa. Raavas mies sanoi, että sodassa oli niin kamalaa, että sitä ei ikinä unohda. Eikä sitä halua muistella, mutta ei voi unohtaakaan.”
Kirja kuvaa, miten rintamalta tulee suru-uutinen toisensa jälkeen. Suru on niin suuri, että elämää ei tahdo jaksaa jatkaa.
Äitini syntyi vuonna 1921 ja alkoi nuorena tyttönä kulkea vuotta vanhemman naapurin pojan kanssa. Talojen välissä oli vain kylätie, joka ei estänyt kahta nuorta rakastumasta. He saivat kärttämiseen jälkeen vanhemmilta luvan mennä naimisiin. Kyseessä oli sota-ajan avioliitto kuten Nivukosken kirjassa Kertun ja Johanneksen liitto.
Kun suru-uutinen rintamalta tuli, äitini oli viikkoa vaille 21-vuotias ja hänen kaatunut miehensä 22-vuotias. Kirjan luettuani kaivoin esiin kuvan kotikyläni taulusta, jossa on lueteltu sankarivainajat, ja laskin äidin ja aviomiehen iät. Nyt ymmärrän, miten lohdutonta on ollut menettää elämänsä suuri rakkaus, kun itsekin on vasta aikuistumassa.
Nivukoski kuvaa ymmärtävästi nuorten ihmisten menetyksen tuskaa ja loputonta väsymystä ja näköalattomuutta. Naisten välinen ystävyys ja tuki toisilleen on kuvattu ymmärtävästi. Nivukoski maalaa myös humaanin kuvan siitä, miten maaseudulla autettiin vähäosaista. Kirjassa on Lahja, joka tulee auttamaan siivouksessa, pääsee päivän päätteeksi saunomaan ja saa vielä leipää kotiin vietäväksi.
Nivukoski sanoitaa elämän kotirintamalla hyvin. Kieli on lyhyttä, mutta kaikki tulee sanottua. Vähän tulee mieleen Antti Tuurin tapa kirjoittaa.
Entä sitten tuo kollektiivinen hiljaisuus. Asioista ei puhuttu kun niistä ei tarvinnut puhua. Toista ymmärrettiin muutenkin. Tämä kohta tuli mieleeni, kun äiti ja tytär kävivät yhdessä hautausmaalla. Maalla pohjalaisessa kulttuurissa kasvanut tunnistaa näitä asioita. Myös sota-ajan kuvaus on helppo hyväksyä nyökytellen, koska olen kuullut samanlaisia tarinoita äidiltäni.
Nivukoski kirjoittaa kauniisti. Vaikeista asioista puhutaan, mutta ei vaivaannuttavasti vaan ihmisiä ja tapahtumia arvostaen. Tämä kirja on tärkeä niille seuraaville sukupolville, jotka ovat lähellä sodankävijäsukupolvea ja kärsivät taakkasiirtymästä. Näistä asioista pitää kirjoittaa, jotta niistä olisi helpompi puhua. Myös pohjalaisten.
ainoalppinen.com 