Kympin Naisten ryhmässä jaettiin treenaamiseen liittyviä tuntoja. Yksi ja toinen totesi, että kun ennen jaksoi ihan mitä vain ja pystyi mihin vain, niin nyt suorituskyky on paljon matalampi. Tunnistin heti tilanteen. Niin minäkin.
Keväällä lumien sulettua vedin lenkkarit ensimmäisen kerran jalkaan metsätien kuivettua, ja juoksin kympin. Alussa vartin vähän hakristi, mutta sitten oli ihan normi meininki.
Ennen vanhaan en viitsinyt lähteä juoksemaan, jos en saman tien juossut kymppiä.
Nykyään ei mennä tällä tavoin. Jo pari vuotta sitten tilanne oli lopullisesti muuttunut. Talven jälkeen puhalsin ulos aurinkoiselle tielle hyvällä juoksufiiliksellä. Parin-kolmen juoksukerran jälkeen polvi kipeytyi niin, että kesänkin juoksut oli juostu. Keskikesällä löysin hyvän fyssarin, joka syksyyn mennessä oli elvyttänyt polveni kuntoon.
Sitten Kympin Naisten ryhmä pääsi Kirsi Valastin juoksukouluun (https://kirsirun.wordpress.com). Kirsi alkoi puhua oman kropan kuuntelemisesta. Kirsi: ”Rauhoittuminen, pysähtyminen, läsnäolo ja lepo ovat keholle ja mielelle erittäin tärkeitä asioita.”
Vähänkö olin ymmärtänyt! Enpä juurikaan.
Tämän kevään ja kesän tuloksia ei pidä verrata kymmenen vuoden takaiseen aikaan tai edes viiden vuoden takaiseen. Nyt on nyt ja ihan uusi aika. Ryhmäläisistä yksi kirjoitti: ”Mulla on tää. En voi treenata 8 kilon kahvakuulalla, kun aikaisemmin treenasin 20 kilon.”
Totesin, että minulle Kirsi Valastin minuutti juoksua, minuutti kävelyä -treeni on ollut tosi iso opetus. Ja se, että välillä riittää kävely. Minulle ei aiemmin ikinä riittänyt. Ja Jenni juoksuryhmästämme vastasi: Ei riittänyt, ei. Eihän se nyt mitään juoksua ollut jos välillä kävelee.
Tulin niin onnelliseksi tästä vertaistuesta! Nuo ihan oikeasti tajuaa, miltä tuntuu, kun sesongin aikana monta kertaa aloittaa alusta. Voi #kympinnaiset mikä ihana porukka olette! Kiitos! Soisin, että jokaisella naisella olisi tällainen tsemppiryhmä tukenaan. Ja @kirsirun sanomassa viisauden sanoja.
ainoalppinen.com 